Star Wars IV-VI

Kyllähän minä olin alkuperäiset Star Warsit nähnyt, mahdollisesti useamman kerran. Viime katseluista oli vain niin paljon aikaa, etteivät ne olleet kovin hyvässä muistissa. Mikä ei tietysti Star Warsin kohdalla merkitse paljoakaan, sillä on olemassa niin monta parodiaa ja viittausta, että suunnilleen koko originaalitrilogian tarina on tuttuakin tutumpi. Tosin ehkä Family Guyn hienon kolmiosaisen parodiasarjan olisi voinut katsoa vasta nyt myöhemmin.

Tällä hetkellä kaikki tietysti puhuvat Star Warseista, kiitos Episodi VII:n, mutta IV-VI:n katselua olin suunnitellut jo jonkin aikaa. Tosin ilman uuden elokuvan muissa aiheuttavaa Star Wars -kuumetta katsominen olisi saattanut lykkääntyä. Nyt nimittäinen moni on tehnyt videoarvosteluja myös vanhemmista elokuvista, ja Doug Walkerin Disneycember taisi olla lopullinen syy laittaa dvd:t pyörimään.


Katsoin elokuvat halpisboksista, joka maksaa tällä hetkellä monessa paikassa noin 15e. Eipä siinä mitään, vain elokuvat kiinnostivat, vaikka varmasti dokumentit tekemisestä ovat myös kiinnostavia. Mutta huonointa tuossa paketissa ovat teksitykset. Virheitä löytyy, silmään pisti esimerkiksi "huitsin Nevada" -heitto. Tuskin Star Wars -universumissa tuntevat Nevadaa.. Elokuvat olivat tietenkin niitä muunneltuja versioita, mutta oikeastaan itseäni muutokset eivät niin haittaa (kun en alkuperäisiä muistakaan). Poikkeuksena Hayden Christensenin lisääminen Jedin paluun loppuun. Olisi kiva jos mikään ei muistuttaisi prequel-trilogiasta.. Jar Jarkin on lisätty Jedin paluuseen, mutta häntä ei helposti huomaa.

Niin, sananen prequeleista eli episodeista I-III. En ole niitä nähnyt kokonaisuudessaan. Kaikkia niitä olen kyllä katsellut televisiosta, ja ihan viihdyttäviä ne näkemäni kohdat ovat olleet. I ja II eivät kaiketi ole niin huonoja kuin kaikki sanovat, ja III kuulemma oikeasti hyvä. Mutta katsomattakin sanoisin että prequeltrilogia on sellainen leffakolmikko, joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Seurasin jonkin verran Episode I -hypeä aikoinaan (MikroBitin Aki Korhonen muuten kirjoitti aikoinaan asiaa), ja Pimeän uhka on varmasti ollut elokuvahistorian suurimpia pettymyksiä. Special Editioneihin tehdyistä muutoksista huolimatta fanit ovat varmasti uskoneet, että George Lucas osaa vielä vuonna 1999 tehdä yhtä hyvän elokuvan kuin silloin 70-luvulla. Nykyään kun kaikenmaailman prequelit ovat muotia, saduistakin ehdyt, niin leffapomoja pitäisi aina väliajoin muistuttaa Lucasin flopeista.

No, osista IV-VI:han tässä piti kirjoittaa. Tietysti ne ovat loistavia, myös Jedin paluu, josta fanit pitävät yleisesti vähiten. Mutta kyllähän se Imperiumin vastaisku taitaa silti olla paras. Siinä on yllättävän vähän toimintaa, muutenkin kyseessä ei ole vain varman päälle tehty jatko-osa. Oli hienoa katsoa Chris Stuckmannin arvostelu, kyllä siinä tuli itsellekin kylmät väreet kun joku muistelee yhden suosikkielokuvansa hienoimpia hetkiä. Ja vain pari päivää sen jälkeen kuin katsoin itse sen.

En ole nähnyt Force Awakensia, kai sen katson joskus kun kaikki tuntuvat kehuvan. En jaksa oikein vältellä netin elokuvasivustoja siihen asti (vuosia?), joten olen jo nyt ottanut asenteen että spoilerit eivät haittaa. Vaikka mistäs sen tietäisi vaikka menisi hetken mielijohteesta katsomaan oikein teatteriin. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että elokuvan nimeä ei ole edes viitsitty suomentaa. Kyllä maailma muuttuu. No, enpä ole itseään tässä käytellyt Tähtien sota -nimeä..

Sekalaista

Ihmettelin kuinka http://kinojatv.blogspot.fi/ on ollut pitkään hiljainen. Ja sitten älysin katsoa vasenta laitaa, ja siellähän lukee että Mikael Fränti on kuollut syyskuussa. Surullista, onneksi blogissa riittää vielä luettavaa, sen mukaan kun katsoo siinä mainittuja leffoja.

Jacques Tatin Trafic oli laatuleffa. Olin lykännyt sen katselemista, koska oletin sen olevan pienempi työ (kallis Playtime menestyi huonosti), joka olisi mahdollisesti ensimmäinen Tati-pettymys. Mutta tätäkin voi ehdottomasti suositella, tosin aika moni tuntui IMDb:ssä olevan pettynyt. Mielestäni ehtaa Tatia kyllä.


Teemalla on taas elokuvafestivaali. Tuli juuri yksi päivä mieleen että The Wicker Man on kulttileffa, hehheh. Pitäisi se kyllä joskus katsoa, alkuperäinen siis. Nicolas Cage -versio sitten ehkä joskus vitsinä.

Seppo Heikiheimo: Mätämunan muistelmat

Tästä kirjasta olisin halunnut kirjoittaa enemmänkin, mutta lukemisesta on jo vähän aikaa, ja tarkoituksena on yleensä tehdä jutut kun kirja on tuoreessa muistissa. Mutta riittänee että kerron Mätämunien muistelmien olevan parhaita lukeamiani omaelämäkertoja. Seppo Heikinheimo oli tunnettu klassisen musiikin kriitikko, mutta kirjasta löytyy myös kieltenopiskelua, pesäpalloa, tykkimiesjuttuja, autoja... Matkatarinoita ja anekdootteja on paljon, ja ruotsinkieltä haukutaan aina kun on mahdollisuus. Pentti Saarikoskikin saa kuulla kunniansa.

Koska en klassista musiikkia juuri tunne, niin suuri osa jutuista menee ohi, mutta sen takia kirjan halusinkin lukea: on mielenkiintoista kuinka hyvin jotkut voivat tuntea tämän osa-alueen. Itselleni on käsittämätöntä että jotkut voivat tuntea kapellimestarit kuultujen näytteiden perusteella, itse olen ylpeä jos rockissa tunnistan soittajan. Vaikkei Heikinheimo mitenkään kauan sitten elänyt, niin kyllähän klassinen tunnettiin ennen paljon paremmin (muistan että Perhe on Pahin -sarjassa perhe kerran kilpaili siitä kuka osaa nimetä eniten kapellimestareita). Ja ilmeisesti myös ihmisten ei ollut silloin mitenkään vaikea opetella useita vieraita kieliä, tätä olen hämmästellyt jos Saarikosken päiväkirjoja lukiessa.

Täytyy kyllä sanoa että olen eri mieltä ihan alusta, jossa Heikinheimo lainaa Sostakovitsin sanoa ja kertoo ettei muistelmien tekijöiden pitäisi viipyä liikaa lapsuustarinoissa, koska lukija odottaa että milloin päästään asiaan. Omasta mielestäni yleensä ne lapsuuden ja nuoruuden tarinat ovat niitä kiinnostavimpia.

Conan O'Brien

Jos tämä olisi Parhaat-blogini, kirjoittaisin jutun Late Night with Conan O'Brienin hienoudesta. On nimittäin tullut kelattua digitointimielessä läpi kasa VHS-kasetteja, johon oli nauhoitettu kyseistä ohjelmaa. Ja muistin taas kuinka se kuuluu ihan sarjojen kärkijoukkoon, Simpsoneiden, Seinfeldin yms kanssa. No, nyt voisi mainita että monta hienoa sketsiä on unohtunut. Paljon on myös ihan lyhyitä hetkiä, satunnaisia repliikkejä jne, joita ei viitsi erikseen koneelle siirtää, mutta jotka luovat oman lisänsä shown hienouteen.

Kerrottakoon että nuo VHS-kasetit ovat veljeni nauhoittamia koosteita, eli eivät kokonaisia jaksoja. Kyllähän tuossa siis tarttuu talteen vain niitä parhaita paloja, kokonaisia jaksoja ei olisi aikoinaan varmaan jaksanut joka ilta katsoa.

Periaatteessa aloitin koko digitointiprojektin saadaakseni vain pari huippuhetkeä talteen, ja ennen kaikkea tämän. Tuo ei sentään löytynyt ihan viimeisestä kasetista, mutta puolet niistä ehdin suunnilleen käydä läpi. Joten nyt Conania tulee ulos korvista, ja tauko on paikallaan.

Pari Netflix-suositusta

Netflixistä löytyy (mm.) kaksi vuoden 2013 elokuvaa, joita voin suositella. Enemy ja Rautakaupunki (Out of the Furnace. Molemmat palautuvat mieleen aina välillä, mikä on hienon elokuvan merkki.

Enemy saattaa olla vaikea katsottava, mutta suosittelen silti kokeilemaan, sillä mikään pitkä elokuva ei ole kyseessä. Ja loppu kyllä pudottaa leuan lattiaan. Enemyn tapauksessa ei kannata tietää mitään etukäteen, joten jos tunnelmalliset outoilut kiinnostavat niin kokeile. Out of the Furnace taas on aika perinteinen kostotarina hienoilla näyttelijöillä. Hieno tunnelma ja lopetus tässäkin.

Mutta toisenlaisista elokuvista Netflixistä tuli juuri katsottua Wet Hot American Summer, joka oli juuri niin hieno typerä komedia kuin odotinkin. Siitä on tullut kulttiklassikko, joten se sai Netflixissä prequel-sarjan, jota en ole tosin katsonut. Koska kyseessä on komedia niin samat näyttelijät voivat näytellä yli 10 vuotta myöhemmin samoja hahmoja, vaikka tapahtumat sijoittuvat samaan kesään.

Yksi elokuvan päähahmoista vaikutti tutulta, ja kyseessä oli Michael Showalter. Hän on siis näytteli lyhyeksi jääneessä Stella-sarjassa, kuten myös WHAS:n Michael Ian Black. Stella oli todella hauska sarja, mutta luulen että sen outouteen olisi kyllästynyt nopeasti, jos sitä olisi tehty enemmän. YouTubesta ei löydy enää juuri mitään pätkiä, vain erikseen tehtyjä nettijaksoja.

William Faulkner: Ääni ja vimma

Faulknerista en tiennyt paljoa, ehkä oli mielikuva että hän oli eläessään liian vaikea kirjailija saavuttaakseen suuremman suosion kotimaassaan, vaikka toki arvostettu oli. Kuitenkin tähän asti myös muistin että Barton Fink -elokuvassa esiintyi John Mahoneyn esittämä Faulkner, mutta kyseessä olikin vain häneen perustuva hahmo. Elokuvasta en enää paljoa muista, mutta tuo sen kirjailijahahmo oli kovan luokan alkoholisti. John Mahoney (Frasier-sarjan isä) näyttää kyllä paljon Faulknerilta.

Ääni ja vimma on tietenkin Faulknerin tunnetuin romaani, kun niistä tulee aina aloitettua. Mielenkiintoisesti kirjan alussa on vuonna 1945 kirjoitettu lisäys (kirja ilmestyi alunperin 1929). Yleensä tuon pitäisi kai kuulua loppuun, sillä se paljastaa selvästi mitä monille henkilöille tapahtuu. Mutta täytyy myöntää, että se jollain tavalla paransi lukukokemusta, vaikka yleensä tuollaisia myöhemmin tehtyjä lisäyksiä vierastankin. Ennakkoasenteita toi ehkä tuon Keltainen kirjasto -version kuvaus, jossa mainittiin Äänen ja vimman "käyttävän kaikkia modernin tajunnanvirtaromaanin keinoja". Tuli mieleen että kirjan on tarkoituksella oltava joka lauseessa niin modernia, ja että myöhemmät teokset (muilta kirjailijoilta) olisivat toimivampia ilman tuollaista suurinta modernismi-innoitusta.

Ääni ja vimma  ei ole helppo kirja, mutta se on todella mielenkiintoinen, ja paranee edetessään. Loppupuoli oli suorastaan loistava, ja teki mieli melkein aloittaa kirja uusiksi, jos vaikka alkupuoli tuntuisi selkeämmältä. Ei se mitään vaikeaa tekstiä ollut, tuli vain pidettyä lukemisessa pitkiä taukoja, sitten loppupuoli tuli luettua lyhyessä ajassa.

Tuli taas mieleen, että pidän paljon 1900-luvun alkupuoliskon Amerikkaa kuvaavista teoksista, esimerkiksi John Steinbeckin kirjoista tietenkin. Kultahatun kaltainen rikkaiden kaupunkilaiselämä ei ehkä niin kiinnosta, köyhemmät seudut enemmän. Saa nähdä minkälaisia muut Faulknerit ovat, tämän kirjan perusteella ainakin kiinnostuin.

Myös My Names is Jonas on hieno levyn aloitus Weezeriltä

Kylläpä aika rientää. On jo mennyt kauan, kun tutustuin Weezerin Pinkertoniin. Nyt sain kuunneltua sitä ensimmäistä levyä. Ja kyllähän myös My Names is Jonas on hieno aloitusbiisi.

Ilmeisesti kolmas levy on bändiltä vielä suht hyvä. Muut kai eivät.

C-kasetti vuonna 2015

Kuulun ikäryhmään jonka nuoruuteen kuuluivat C-kasetit. Oikeastaan pian cd alkoi lopullisesti hallita, ja mp3 myöhemmin. Mutta kasetteja käytin melko kauan. 90-luvun lopulla taisin ihmetellä kun kaveri osti stereosarjan missä ei ollut kasettisoitinta ("miten sä sitten saat radiosta jonkun biisin talteen?"). Taisin nauhoittaa vielä jotain satunnaista 2000-luvun alussa, ja autossa kuuntelin silloin vanhoja nauhoituksia. Kasetti oli myös tärkeä, kun perheessä oli vain yksi cd-soitin. Kopioin cd:t kasetille, ja tällä tavalla olenkin kuunnellut monet itselle tärkeimmät levyt. Ja Kuusnelosen pelejä tuli toki pelattua kasetilta.

No, kasetti on nyt muotia, mutta niin on moni muukin asia. Itse testasin joku aika sitten kirjastojen digitointipisteisiin tulevia Königin kasetti-mp3 -muuntimia, ja nyt kun tuli Halpa-Hallissa vastaan samanlainen laite, niin hankin itselleni. Laite maksoi siellä 17e eli oli halvempikin kuin parissa nettiliikkeessä. Nuo toimivat niin että kun ne kytkee tietokoneeseen usbilla, Windows näkee ne mikrofonina, ja ääntä voidaan nauhoittaa Audacityllä yms.

Olin jo aiemmin halunnut siirtää erään Manic Street Preachersin liven koneelle, se oli itselle tärkeä kasetti. Pari muutakin liveä löytyy, mutta lähinnä nauhoittelin satunnaisia biisejä, joita ei kannata siirrellä kun ne nyt löytyvät vaikka mistä. Harmittaahan se ettei ole tullut nauhoiteltua kaikenlaista jutustelua Radiomafiasta. Biisien lopusta tietty saattaa löytyä pikku pätkiä.

Luulisi että esimerkiksi tuon Manic Street Preachers -liven osaisin ulkoa, mutta en muistanut edes että kasetin puoli loppuu kesken Motorcycle Emptinessin (joka sattuu olemaan yksi hienoimmista biiseistä ikinä). Samaten live-osuuden jälkeen on pätkä seuraavaa ohjelmaa, ja siinä soitetaan Teenage Fanclubin kappale. Mutta tuoltakaan kehutulta bändiltä en tunne yhtään biisiä, joten ehkä tuokin raita on tullut aina skipattua. No, seuraavaksi pitänee etsiä jostain myöskin Radiomafiasta nauhoitettu Fatboy Slimin live, joka tuli mokattua niin, että talteen tuli vain toinen kasetinpuoli. Tuo  keikka iski silloin heti ensikuuntelulla, tosin enpä ole Fatboy Slimiinkään tutustunut vaikka tuossa 30 minuuttisessa on ihan mahtava meininki..

Peter Gabriel, todellinen taiteilija

Genesis on maailman paras bändi, ja lähinnä Peter Gabrielin aikakauden ansiosta. Joten pitäähän minun tykätä myös miehen soolotuotannosta. Mutta, en sanoisi että olen suurin fani. Ehkä syynä on että en ole löytänyt yksittäistä levyä joka on todella kolahtanut. Joskus ajattelin vertaispaineen alla että III on se mestariteos. Sitten pidin neljännestä, vaikka siinä lähinnä ensimmäisestä puoliskosta. Ja onhan So toki hyvä.

Nykyään olen kuunnellut eniten Usia, mutta en sanoisi sitä vielä suosikikseni. Enemmän olen alkanut arvostaa soolo-Gabrielia taiteilijana, joka tekee omaa juttuaan. Esimerkiksi So voi olla jonkin mielestä helppoa poppia suurelle yleisölle. Ja jossain määrin onkin. Mutta mitä tekee Gabriel tuollaisen megamenestyksen jälkeen? Julkaisee levyn kuusi vuotta myöhemmin, ja pistää alkupuolelle putken  rauhallisia biisejä, sellaisia joista ei hittejä voisi oikein tullakaan. Viime aikoina olen kuunnellut Usilta päätösbiisi Secret Worldia. Se oli aikaisemmin niitä kappaleita, joista en muistanut mitään. Nyt se on yksi suosikkejani. Nimessäkin on jotain taikaa, varsinkin kun yksi Gabrielin livelevyistä on nimeltään Secret World Live. Pitää joskus siihen tutustua.

Usin jälkeen miehellä on toki ollut vaikka mitä projekteja, mutta seuraava varsinainen studioalbumi Usin jälkeen oli Up (2002), ja sille ei olekaan seuraajaa vielä tullut. No, ollaan tässä itsekin samalla lailla saamattomia. Muistan nähneeni Upin ilmestymisen aikoihin The Barry Williams Shown videon Levyraadissa (!), ja on sen jälkeen pitänyt katsoa se uusiksi..

Joka tapauksessa, kun kuuntelee Usin ja Upin hienoja biisejä kuten Blood of Eden ja Sky Blue, voi vain toivoa että Gabriel saa kunnon soololevyn vielä aikaiseksi. Että löytyisi taas ne pari mestariteosbiisiä, joita voi tehosoitella. Vaikka toki herra osaa myös albumikokonaisuuksia tehdä.

Pilvikartasto ja Only God Forgives

Pilvikartasto (Cloud Atlas) on todella hieno elokuva, mutta läheltä oli ettei se jäänyt näkemättä. Ensinnäkin Pilvikartasto on kolmituntinen, ja jakaa mielipiteitä. Lyhyempiin mielipiteitä jakaviin teoksiin tartun joskus helpostikin (tuo Only God Forgives), kolme tuntia ei ole kiva jos se on vain kärsimystä. Toisekseen Pilviatlas oli kadonnut Netflixistä, jossa se oli katselulistallani. Onneksi olin tallentanut sen Neloselta. Kyseessä ei ollutkaan ihan niin tuore elokuva kuin muistin, kun televisiossa jo pyörii.

Pilvikartastosta en ala sen kummempia selittämään, sillä mielestäni on parasta aloittaa tälläisen elokuvan katselu kun ei tiedä mitään. Siitä tuli tosin mieleen, että en ole varma toimiiko tämä lisäkatseluilla. Pitänee joskus vuosien päästä testata. Jos Pilvikartasto iskee, niin voi suositella Mr Nobodyä, josta en kyllä muista paljoakaan. Ehkä molemmat voisi katsoa joskus putkeen..


Pilvikartasto jako ehkä mielipiteitä, mutta se ei ole mitään Only God Forgivesin rinnalla. OGF:n kohdalla elokuvaa kuitenkin ilmeisesti enemmän vihataan. Periaatteessa ymmärrän miksi, mutta osasyy vastaanottoon on varmasti se että ohjaaja Nicolas Winding Renfin edellinen elokuva oli Drive, jossa myös tähtenä oli Ryan Gosling. Pidin Drivestä, ja pidin myös Only God Forgivesta kun näin sen ensimmäisen kerran. Hienointa elokuvassa onkin kuinka ohjaaja on tehnyt ihan sellaisen elokuvan kuin haluaa, suorastaan anti-Driven, välittämättä tippaakaan odotuksista. Pari kohtausta jopa nauratti sen takia.

Juoni ei ole kummoinen, Only God Forgives on pieni tarina perheestä jonka jokainen jäsen tuntuu olevan häiriintynyt sekopää. Elokuva näyttää hienolta, ja koska se kestää vain 90 minuuttia, niin voin jopa suositella. Ehkä et tykkää, mutta sanoisin että tämä jää ainakin mieleen. Siinä on jotain samaa kuin samoihin aikoihin ilmestyneessä Spring Breakersissa.

Apocalypto

Mel Gibsonin ohjaaman Apocalypton näin ensimmäisen kerran sen ilmestymisen aikoihin, ja olin melko varma että se olisi toisellakin katselukerralla hieno elokuva. Ja olihan se. Menee ehkä jopa suosikkien joukkoon, vaikka ei ihan kärkeen. Ensimmäisellä katselulla pidin siitä miten tinkimätön elokuva on, varsinkin kun ottaa huomioon että sen on ohjannut suuri Hollywood-tähti: ei englantia, ei suuria tähtiä, alastomuutta ei yritetä peitellä jne.

Nyt oli hienompaa keskittyä yksityiskohtiin. Ja juuri ne tekevät mielestäni elokuvan. Esitelty maailma tuntuu aidolta, aidoilta näyttävät myös vaikkapa vain parin sekunnin ajan taustalla näkyvät henkilöt. Voi vain ihaillen miettiä miten suuren urakan kirjoittajat, kielen osaajat, lavastajat, vaatettajat yms ovat tehneet. Hieman harmitti että Foxin lähetys ei ilmeisesti ole mikään huippulaatuinen, mutta enpä sitäkään tarinaan uppoutuessa huomannut, vain vasta kuvakaappausta tätä juttua varten tarkastellessa. Jos aiot katsoa elokuvan, niin suosittelen Bluray-versiota.

Aloin kyllä Apocalypton maailman tekemästä vaikutuksesta huolimatta miettiä miten totuudenmukaisen kuvan elokuva antaa mayoista. Ja katselun jälkeen luin että ilmeisesti aika väärän. Käsittääkseni esimerkiksi tietyt asiat oli tarinaan lainattu asteekeilta! Elokuvan väkivaltaisuus on myös aiheuttanut kritiikkiä, mutta itselleni Apocalyptosta eivät tule ensimmäisenä mieleen raakuudet, vaan mayojen hieno ja humoristinenkin yhteisö. Joillekin osa elokuvasta voi olla liian toimintamainen, ja se oli yksi asia mikä itseänikin epäilytti ennen toista katselua. Mutta eihän tämä mikään Rambo ole.


Apocalypton julkaisun aikoihin Gibsonin sekoilut alkoivat tulla suurempaan julkisuuteen, ja myöhemmän kohun jälkeen ura oli käytännössä mennyttä. Sääli, sillä olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä mitä mies ohjaa seuraavaksi. No, näemmä hänellä on nyt elokuva työn alla, aiheena tosin jo aika puhkikaluttu WW2.

Katseeseen kätketty

Ovat sitten tehneet remaken hienosta Katseeseen kätketystä. Ja on ilmeisesi PG-13. Katsokaa alkuperäinen, löytyy Netflixistä.

Tapani Koivunen - Amerikkalainen painajainen

Tarinat joissa perusjamppa joutuu vankilaan ovat aina kiinnostavia, olivat sitten tositarinoita tai ei. Elokuvien ja teeveen puolellahan niitä riittää. Kirjoista tulee mieleen esimerkiksi Tony Halmeen lyhyet vankilareissut kirjoissaan. Tietysti voidaan väitellä siitä onko Halme perusjamppa. Myös kaikenlaisia keskitysleiri yms. kirjoja on, niihin en ole niin tutustunut.

Tapani Koivunen oli kai ollut jossain Ylen ohjelmassa vieraana, en nähnyt sitä mutta luin asiasta tehdyn uutisen, jossa kirja mainittiin. Kieltämättä ensin tuli mieleen että onpa taas väännetty kirjaa vähäisestä tarinasta. Koivunen kun oli vangittuna kolme vuotta, osan kotiarestissa. Ei sillä ettei se olisi kova paikka, jokainen voi muistella vaikka 6/9/12 kuukauden armeija-aikaa. Mutta vankiloissa on ollut enemmän tai vähemmän syyttömiä, jotka ovat istuneet kymmenenkertaisen kakun kovemmissa paikoissa. Tämän Koivunen muistini mukaan kyllä huomioi kirjassaan, ja mainitsee että heistä kaikista ei kirjoiteta.

Amerikkalainen painajainen on noin 500 sivua pitkä, ei siis mikään hetken huumassa väännetty paljastuskirja. Siinä on paljon kuvauksia Koivusen eräretkistä, hänen vankilassa antamistaan oppitunneista, ilmailusta jne, ja tälläinen voi useita lukijoita häiritä. Itseäni ei haittaisi, mutta kun toisaalta tuntuu että tärkeitä hetkiä vankilassa sitten ohitetaan. Varmasti osasyy on se, että tuollaisessa tilanteessa vaikkapa muutaman päivän reissu uuteen vankilaan on jo rutiinihomma, eikä siitä viitsi erikseen kirjoitella. Kirja ei siis ole vain vankilatarinaa, Koivunen kertoo tarkasti yrityksistä joissa oli mukana, tietenkin myös siitä joka lopulta aiheutti hänen vangitsemisensa. Kieltämättä tarinan edetessä alkaa vihata nitä tyyppejä jotka kaiken aiheuttivat. Kuten myös tiettyjä asianajajia, vartijoita jne.

Tapani Koivunen vaikuttaa älykkäältä mieheltä, joka on ehtinyt tehdä kaikenlaista, myös nauttinut elämästään monien harrastusten parissa Yhdysvalloissa ja Suomessa. Itselle mieleen tulee MikroBitin kolumnisti Aki Korhonen, joka aiheutti närää kertomuksillaan ykkösluokan lennoista, sukeltelureissuistaan ja vastaavista. Koivunen vaikuttaa kyllä maanläheisemmältä.

Hullu Pierrot

Hullun Pierrotin katsoin todellakin hetken mielijohteesta: luin että se oli Xavier Dolanin suosikkielokuvia, ja muistin että olin tallentanut sen Teemalta. En tiennyt elokuvasta yhtään mitään, mutta päätin vain alkaa heti katsella. Ja en ole edes nähnyt Xavier Dolanin elokuva.

Hullu Pierrot on ns. outoja elokuvia, mutta eipä tuollainen enää hämmästytä, Bunuelin ja muiden jälkeen. Esimerkiksi Porvariston hillitty charmi ilmestyi kuitenkin vasta 7 vuotta myöhemmin. Pidin elokuvasta paljon, tässä auttoi varmasti se ettei etukäteen tiennyt siitä mitään. Sillä kun tajusi ettei ihan normaalia kerrontaa ole tulossa, saattoi vain nauttia ranskalaisfiiliksestä, maisemista jne, tarina nyt ei ole niin tärkeä. Parhaat kohtaukset ovat mielestäni musiikkia sisältävät.

Elokuva tuo mieleen esimerkiksi Terrence Malickin Julman maan, ja ilmeisesti Julma maa -fani Quentin Tarantino pitää myös tästä. Mistä vähän yllätyin, toki tiesin että Tarantinolla on laaja maku, mutta ei tätä katsellessa tule ensimmäisenä mieleen että hän olisi fani.

Hullu Pierrot oli itselleni ensimmäinen Godard, ja se saattoi olla parempi aloitus kuin Viimeiseen hengenvetoon, joka saattaa olla vain ns. perushyvä klassikko. Mutta enpä tuomitse sitä ennalta. Joka tapauksessa aion kyllä katsoa Godardin elokuvia lisääkin. Eipä tätäkään voi kaikille suositella, mutta moni saattaa yllättyä positiivisesti.

Kino ja TV on palannut

Hienoa. http://kinojatv.blogspot.fi/

3 mahdollisesti parasta Spotifystä löytyvää tupla-alumia, joita en ehtinyt omistaa CD:nä

Olen aikalailla pitkien levyjen ystävä, mutta on joitakin joihin en ole niin tutustunut. Näitä levyjä en omistanut silloin kun keräilin vielä cd:itä, mutta olen jonkin verran kuunnellut niitä. Sanoisin, että niistä löytäisi jotain uutta vaikka kuuntelisi kuukausikaupalla, niin on parhaimpien tuplien kohdalla yleensäkin.

Kun tuli mieleen tälläinen lista, niin ajattelin että listaan kymmenen. Sitten ajattelin että viisi, mutta vain nämä kolme tulivat ensimmäisenä mieleen. Voisin toki lisätä Led Zeppelinin Physical Graffitin yms, mutta esimerkiksi tuosta LZ-levystä en ole varman onko se tarpeeksi monipuolinen jne. Mutta ehkä eivät nämä kolme muutakaan ole, sillä olen kuunnellut niitä vain vähän (Skinny Fistsiä eniten). Sitten on joitain jotka jakavat mielipiteitä paljon, kuten Yesin Tales from Topographic Oceans.

Toivottavasti Spotifyyn saadaan josksu George Harrisonin All Things Must Pass.

Godspeed You! Black Emperor - Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven
Minutemen - Double Nickels on the Dime
Soft Machine - Third

Leffaputki

Alkuvuodesta katselin leffoja ihan hyvin tahtiin, mutta sitten ei jotenkin jaksanut. Maaliskuussa katsoin kaksi, huhtikuussa en yhtään, ja tätä ennen toukokuun saldo oli yksi. Eihän sitä kannata väkipakolla elokuvia katsella läpi. Mutta itselläni on niin että jos aloitan katselun, niin kyllä nautin usein siitä. Pitää vain saada painettua play-nappia.

No, nyt otin itseäni niskasta kiinni, ja katsoin kahdessa päivässä viisi elokuvaa. Tuollainen tahti on tietysti ihan älytön, ja olihan se aika urakka. Tietty voisi taas pitää leffataukoa, mutta voisi myös katsella pari per viikko, vaikka niin että toinen olisi jokin klassikko/IMDB:n top 250 -listalainen, toinen sitten jokin kulttileffa/hömppä/elokuva muuten vain kiinnostavasta aiheesta.

God Bless America on Poliisiopisto-elokuvista tutun koomikon Bobcat Goldthwaitin ohjaus. Olen aiemmin nähnyt häneltä World's Greatest Dadin, ja nyt voi sanoa että mies osaa kyllä ohjata persoonallisia mustia komedioita.

Snatchin on käytännössä nähnyt, mutten voinut sanoa varmasti että olen katsonut sen alusta loppuun. No, nyt sai merkata yhden leffan taas Top 250 -listalta.

Genesis - osien summa on hyvä dokumentti maailman parhaasta bändistä, vaikka puutteitakin on.

Kovaotteiset miehet on klassikko, mutta alussa ihmettelin mikä tässä nyt on niin hienoa. Tietty 70-luvun kaupunkitunnelma on mukavaa, vaikka usein ankeaa. No, elokuva parantui edetessään selvästi, ja tykkäsin aika paljonkin.

National Treasure oli sitten sitä hömppää, mutta viihdyttävä elokuva, jonka valitsin siksi lopetukseksi. Aika pitkä tosin. Nicholas Cagella on muutama sellainen elokuva jonka voisi katsoa vielä enemmän hömppänä, en tarkoita niitä ihan huonoimpia kuten Wicker Maneja yms, vaan The Scorcerer's Apprenticea ja Season of the Witchia. Yleensäkin voi katsoa fantasiaelokuvia, tai sitten historiallisia. Jotkut King Arthurit ja Russel Crowen Robin Hood voisivat olla ihan viihdyttäviä.

Leppoisa Blur-biisi

Soundin arvostelun innoittamana tuli kuunneltua Ghost Shipin live-versio. Jotenkin tunnelma iski. En tiedä millainen äänityspaikka on, mielessäni pieni klubi, jolla on innokkaita faneja. Jotka silti välillä keskittyvät toisten kanssa jutteluun ja juomien nauttimiseen, koska on niin mukavaa. Studio-versiokin on Tubessa.

Bluriinkiin pitäisi tutustua enemmänkin, Parklife ja The Great Escape ovat jonkin verran tuttuja. 13 on ilmeisesti kulttiklassikko, sellainen jotka Weezerin Pinkertonin kuuntelun jälkeen kiinnostavat. Rauhallinen levy se kai on, Tenderin olen kuullutkin.

Geir Lippestad - Olin Anders Breivikin asianajaja

Paljastuskirjaa on omasta mielestäni vaikea määritellä. Kyllä ne yleensä tunnistaa, kun kirjoittajana on Arnold Schwarzeneggerin vanha tyttöystävä tai prinsessa Dianan hovimestari.

Tämä kirja ei ole paljastuskirja, mutta nimen perusteella voisi päätellä muuta. Norjaksi teos on Det vi kan stå for. Vielä huonompi suomenkielinen nimi olisi jenkkityylinen "Paholaisen asianajaja - Vuoteni Anders Breivikin puolustajana". Olin Anders Breivikin asianajaja ei myöskään ole kovin hyvä kirja. En ole paljastuskirjoja (kai) lukenut, mutta ajattelen niiden useimmiten olevan tälläisiä parin sadan sivun mittaisia. Tietenkin on asioita, joita Lippestad ei voi kertoa vaitiolovelvollisuuden takia. Lyhyydestä huolimatta tuntuu, että samoja asioita toistetaan.

Mietin miksi Lippestad halusi tehdä tämän kirjan. Hän varmaan tienaa muutenkin mukavasti, ja mitään mielenkiintoista kirja ei oikein sisällä. Olisihan hän voinut tarjota tarinansa johonkin aikakausilehteen laajaksi jutuksi. Kai sitä sitten ei ole helppoa sanoa ei. Vaikka olisikin ns. paremmassa asemassa kuin joku ministeriä tapaillut.

Weezer

Autossa soineet Buddy Holly ja The Good Life toimivat pitkän ajan jälkeen niin hyvin, että päätin tutustua Weezeriin enemmänkin. Noiden kahden raidan lisäksi en nimittäin tunne bändiltä kuin pari raitaa vuoden 2001 "vihreältä levyltä". Buddy Holly on tietenkin tuttu monille legendaarisen musiikkivideonsa ansiosta, se kun sisällytettiin myös Windows 95:n cd-levyille. The Good Life oli Pinkertonin single, ja se soi aikoinaan radiossa jonkin verran.

Pinkerton onkin albumi jota päätin kuunnella. Se on niitä levyjä, jotka saivat aikoinaan huonot arvostelut, mutta nykyään ovat kulttiklassikkoja. Käsittääkseni Rivers Cuomoa jopa nolotti, hän kun ajatteli tehneensä hienon levyn, mutta ketään ei kiinnostanut.

Jälleen kerran en sano levystä mitään parin kuuntelun jälkeen. Tired of Sex on kyllä sen tyylinen levynavaaja, josta pidän. Siis tuollainen biisi sopii mielestäni loistavasti avausraidaksi, juurikin tälläiselle kulttilevylle. Voisi mainita että olen kuunnellut levyä läppäreiden kaiuttimien kautta, eli ei tässä hifistellä..

Pitää se ensimmäinenkin levy kuunnella joskus, ja ehkä irtobiisejä muiltakin.

Boyhood

Joskus minulla on elokuvasta kovat ennakko-odotukset, joskus ei, vaikka kyseessä olisikin ohjaaja josta pidän. Richard Linklateria arvostan, vaikka ei hänen tuotantonsa kovin tuttua ole. Boyhood on kehuttu suunnilleen taivaisiin, mutta itse ajattelin vain katsoa sen hypestä välittämättä. Ehkä vähän odotukset kasvoivat, kun dvd-varauksen kanssa oli sekaannus kirjaston kanssa, ja sain odottaa vielä ylimääräisen viikon.

Niin, lainasin elokuvan kirjastosta, mitä olen päättänyt harrastaa tulevaisuudessa enemmänkin. Onhan se kiva, että tekijöille menee pari senttiä. Edellinen katsomani elokuva, Michael Haneken Amour oli myös lainattu. Boyhoodin tapaan myös sitä on muuten kehuttu vuosikymmenen parhaisiin kuuluvaksi. Alunperin aioin katsoa Boyhoodin ihan teatterissa, kun se tuli jopa tännepäin, mutta silloin pyöri samaan aikaan eräs toinen elokuva, ja nämä 2.5h elokuvat olisi pitänyt katsoa putkeen.. Päätin että Boyhood toimii varmasti hyvin dvd:ltäkin.

Jokatapauksessa, realististen odotuksien ansiosta Boyhood oli sitä mitä halusin. Se ei ole mikään suuri elokuva, vaikka sitä tehtiin 12 vuoden ajan, ja kestoa on yli kaksi ja puoli tuntia. Boyhood on vain erään pojan elämää, ilman mitään suurempia tapahtumia. Jossain vaiheessa tuotantoa tarinalle tärkeä lapsinäyttelijä menetti mielenkiintonsa, onneksi Linklater taivutteli hänet mukaan sen sijaan että olisi lisännyt jonkin traagisen onnettomuuden.

On sääli että elokuva on kotimaassaan saanut R ratingin, eli alle 17-vuotiaat eivät pääse sitä yksin katsomaan. Boyhoodhan on nimenomaan teineille sopiva elokuva, vaikka tietenkin useimpia ei vielä lapsuuden muistelu kiinnosta. No, Yhdysvaltojen luokitusjärjestelmähän on tunnetusti vitsi, ja taisin lukea jotain uutisia että tietyt teatterit olivat luvanneet päästää nuorempiakin yksin sisään.

Tässä postauksessa ei ehkä ole hehkutusta, sillä muodostan vieläkin "lopullista mielipidettä". Erittäin hyvä Boyhood ehdottomasti on, sitä tulee mietittyä aina välillä (katsomisesta on jo jonkin aikaa, vaikka yritän kirjoittaa elokuvista, kirjoista yms. tuoreena) ja trailerikin saa välillä aikaan kylmät väreet.

Luettavaa: Future of an expanding universe

Muutamakin juttu mitä pitänyt kirjoittaa, toivottavasti saa tehtyä silloin kun luetut kirjat/nähnyt leffat yms. ovat vielä hyvässä muistissa. Joten voisi edes jotain laittaa tänne odotellessa.

Ennen muinoin pidin blogia johon postasin kaikkea mielenkiintoista luettavaa. (osa linkeistä ei enää toimi). Voisi herättää sen henkiin tämän blogin osana. Olen lukenut Lawrence M. Kraussin kirjaa Universumi tyhjyydestä, eli sen kunniaksi http://en.wikipedia.org/wiki/Future_of_an_expanding_universe

Fjodor Dostojevski - Idiootti

Idiootti on niitä kirjoja, jotka olivat vuoden 2015 lukulistalla. En tiennyt milloin suunnilleen aioin sen lukaista, mutta hetken mielijohteesta tuli sitten otettua teos kirjastosta mukaan. Ennen kuin aloitin, huomasin että kyseessä oli vanhempi suomennos, vaikka sekin oli uudehko painos uudella kannella. Tuli sitten lainattua se uusi suomennos. Meinasin myöhemmin vähän vertailla niitä, mutta ei sitä oikein tullut tehtyä.

Aina joskus kirjojen lukeminen kestää. Se ei välttämättä kerro mitään laadusta, sitä vain saattaa jumittaa, niin että lukutaukoa on helposti päiviä. Ja Idiootin lukeminen todella kesti. Niin paljon että kai ensimmäistä kertaa päätin lukea useampaa kirjaa yhtä aikaa, ja samalla kun luin Idiootin, ehdinkin lukea viisi muuta kirjaa. Tosin ne olivat aika lyhyitä ja nopealukuisia, lähinnä elämäkertoja.

Pidin kirjasta heti alusta, ja ajattelin että se tulee olemaan parempi kuin Rikos ja rangaistus tai Kamarazovin veljekset. Noissa kahdessa teoksessa ei ole mitään vikaa, olen nauttinut kaikista lukemistani Dostojevskeista, mutta mikään ei ole todella kolahtanut. Idiootti vaikutti siis alusta asti hienolta, ja ei se taso tippunut. Mutta kun lukee noin osissa, niin kyllähän se haittaa. Tietysti venäläisiä nimiä on välillä vaikea muistaa ja ne menevät sekaisin, onneksi kirjan alussa on lunttauslista.

Paria asiaa myös häiritsi, esimerkiksi yhdessä vaiheessa melko alussa esitellään naishahmo, josta ajattelin muodustavan yhtä hieno pahuuden ilmentymä kuin Eedenistä itään -kirjan Cathy. Mutta nainen aika lailla katoaa pitkäksi aikaa.

No, hyvä kirja jokatapauksessa, sääli että tuli tuon kanssa hidasteltua. Kirjan kun voi lukea ensimmäistä kertaa vain kerran. No, ehkä joskus vuosien päästä voisi lukea uudelleen.

Televisiosta katsottua

Olen pitkästä aikaa katsonut televisiota, ihan suorana.Tämän mahdollisti se, että olen käyttänyt läppäriä, joten tietokoneen näyttönä toiminut televisio on ollut vapaa ihan oikeaan käyttötarkoitukseensa. Lähinnä olen katsonut sitä sivusilmällä, välillä tarkemmin kuntopyörällä polkien.

Teemalta tuli Luis Bunuel -elokuvia, joista muutaman olen jo nähnyt. Tuli silti katsottua Porvariston hillittyä charmia melkein alusta asti. Se on hieno elokuva. Yksi parhaista oudoista elokuvista, sillä se on niin vähäisellä tavalla outo. Kohtaukset ovat ehkä enemmänkin noloja ja kiusallisia. Voin suositella.

Rillit huurussa ei ole kovin tuttu sarja, mutta olen joskus katsonut. Nyt oli vuorossa jakso jossa kuviteltiin millainen hahmojen elämä olisi, jos Sheldonia ei olisi. Eli ehkä pitäisi tuntea sarjaa paremmin että jakso aukeaisi kunnolla, mutta ihan hyvä se oli. Rillit huurussa ja esim. How I Met Your Mother ovat varmasti ihan ok sarjoja, mutta niitä katsellessa tulisi varmaan Frendejä ikävä. Frendejä ei taida juuri nyt tulla, Frasieria näin puoli jaksoa. Simpsoneita katsoin tietenkin.

Hengenvaarallinen saalis on niitä realityjä, joissa tehdään vaarallisia hommia. Luulin aluksi että kyseessä on samantyylinen sarja kuin Metsien miehet, jota katselin joskus. Siinä tulevaa jaksoja editoitiin joskus ihan naurettavalla tavalla, niin että "ensi viikolla" -esikatselu saatiin jännittäväksi. Mutta Hengenvaarallisessa saaliissa taitaa kyllä olla ihan oikeita vaaroja. Ymmärrän miksi jotkut katsovat tälläisiä, voihan niihin jäädä koukkuun.

Star Trek: The Next Generationia pitäisi joskus katsoa edes jakso, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt näin parikymmentä minuuttia. En oikein tajunnut mitä tapahtui, huomasin vain että kuvanlaatu oli  huono varsinkin ulkona tapahtuvissa kohtauksissa. En tiedä onko kyseessä vain TV5:n omistama versio..

Elokuvista 10 Things I Hate About You imaisi mukaansa, mutta lopulta oli pakko keskeyttää, sillä en nähnyt alkua ja haluan joskus katsoa ihan koko elokuvan. Sitä on kehuttu ihan hyväksi teinikomediaksi, ja siltä vaikuttaa.

Vähän Pepe Willbergistä

Pitihän tuo Pepe & Saimaa -levy kuunnella, kun sitä on kehuttu vaikka missä. En sano yleensä levyistä paljoa pelkän ensikuuntelun jälkeen, enkä nytkään. Mutta voin kertoa, että ymmärrän miksi levyä kehutaan, ja kylmät väreetkin tuli pari kertaa.

En tunne Pepe Willbergin tuotantoa juurikaan. Ja ensimmäinen miehestä mieleen tuleva asia liittyy yli 10 vuotta sitten radiosta tulleeseen juttuun. RadioMafian DJ Norppa mainitsi että Pepe oli kertonut jossain haastattelussa, mahdollisesti sellaisessa joka liittyi herran elämäntyön juhlimiseen, kuinka hän suunnilleen ei ole tehnyt klassikkoja eikä oikeastaan mitään ikimuistoista. Norppa sitten lohdutteli että kyllähän mies on hienoa musiikkia tehnyt. Kuten sanoin, en tunne Pepen tuotantoa, mutta nykyisinkin tulee mieleen aina tuo juttu. Miettii että onko hän jotenkin surullinen ja pettynyt uraansa. Toivottavasti ei ainakaan enää.

Hämmentävä Deserter's Songs -versio Spotifyssä

Yleensä kävelylenkeillä soitan musiikin itse laitteelta, ts. kännykän muistista tai kortilta. No, tällä hetkellä sattui olemaan jotain pieniä teknisiä ongelmia uusien levyjen siirtämisessä, joten päätin kuunnella jotain Spotifyssä. Nykyaikaa siis, kai nykyään ihmiset kuuntelevät vähemmän "tavallisia" mp3:ia. Eipä erillisia soittimiakaan myydä varmaan paljoa.

Valitsin kuunneltavaksi Mercury Revin Deserter's Songsin. Se oli melko tuttu, kuuntelin sitä joskus jonkin verran. Aloitusbiisi Holes oli soinut enemmänkin, ja nyt huomasin jotain outoa. Eikö laulun pitäisi jo alkaa? Mietin olenko muistanut väärin. Tai olenko kuunnellut koko ajan jotain eri versiota. Mutta ilman laulua Holes vain jatkui, kunnes päättyi. Ja tajusin että tässä oli jonkinlainen instrumentaaliversio. Aluksi olin pettynyt, mutta ajattelin että kuunnellaan nyt sitten. Holesin jälkeen tuli Tonite it Shows, ja sen jälkeen Endlessly, mutta siinä olikin taas laulua!

En tiedä mikä ihmeversio on kyseessä. Spotifyssä on kyllä levyn instrumentaaliversio, mutta myös tavallinen, ja tuskin sellaista jossa osa biiseistä on korvattu instrumentaaleina. Kun kuuntelen levyn Spotifystä, olen tallentanut sen ennalta soittolistaksi. Näin voin poistaa bonusbiisit. Tuon Deserter's Songsin olin tallentanut jo varmaan kauan aikaa sitten, eli ehkä silloin Spotifyssä oli jokin outo versio..

No, eipä tuo mikään iso juttu ole, mutta taas sai huomata että pitää olla tarkkana. Mietin onko moni tutustunut johonkin levyyn niin että siitä puuttuu biisejä, siinä on vääriä versioita jne.

Kodi, last.fm ja scrobblaus

Last.fm on blokannut Kodin. Jos Kodi ei ole tuttu ohjelma, niin se tunnettiin ennen nimellä XBMC. Kyseessä on musiikkia, videota yms toistava ohjelma, jota fanitan. Musiikin kuuntelen nykyään lähinnä Kodilla, joten ärsyttäähän tuo. No, Spotifyä tulee käytettyä kännykässä, ja näemmä kännyn saa scrobblaamaan muunkin soitettavan musiikin.

Joskus sitä on pohtinut onko soitettavan musiikin lähettämisessä mitään järkeä. Ehkä eniten mietityttää se, että unimusat päätyvät last.fm:ään.  Olen ne sivun mukaan kuunnellut, mutten välttämättä kuullut. Toisaalta joskus on myös kiva vilkaista milloin on nukahtanut, jos muistaa viimeisen kuulemansa biisin, last.fm:n kun näyttää montako minuuttia tai tuntia sitten se soi..

Jossain vaiheessa resetoin last.fm -statsini, ja se harmittaa. Taisi olla syynä että joku biisi näkyi live-versiona, ei sen kummepaa. Mitään hienostelua ei ole asian takana, samoja Genesiksiä yms kuuntelen vieläkin. Tuolloin olin juuri kuunnellut Zappaa paljon, muistaakseni 10 000 biisiä, seuraavaksi soitetuimmat olivat 3000:ssa..

Van Halen - Van Halen ja muuta heviä

Van Halenin debyytti on niitä levyjä, joista ei ajatellut koskaan tykkäävänsä, tai ehkä edes kuuntelevansa. Hevi ei oikein ole omaa alaani, hyviä bändejä toki on, mutta kun progessakin riittää tuntemattomia artisteja, joten miksi laittaa pyörimään jotain tälläistä.. Kyllähän sitä kersana tuli Jump-biisiä kuunneltua, mutta sittemmin ajatellut että tuskin tulen Van Halenista koskaan tykkäämään.

No, tästä levystä tuli luettua niin paljon kehuja että pitihän se kuitenkin testata. Monille kiekko taisi olla aika nostalginen, ja myös sellainen jonka musiikki oli aikoinaan ennenkuulumatonta. Biisilistaa lukiessa tuli mieleen että taitaa olla myös niitä albumeita, jossa on alkupuolella ne tunnetuimmat biisit.. Siis ehkäpä jopa koko bändin tuotannon tunnetuimmat. Ja onhan se niin, mutta kelpo musiikkia on toisellakin puoliskolla. Musiikki ei ole myöskään liian vakavaa.

Ihan oikeasti, tykkään tästä levystä. Aina joskus iskee kaikenmaailman jazz-, kantri-, klassinen yms. -kuumeita. Nyt on pienoinen hevikuume. Motörheadia lähinnä kuunnellut, ja AC/DC:tä, ei kummempia. Kirjastosta tuli lainattua kirja nimeltä 101 Heavy Metal -albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. Hämmentävä kirja, teksti on välillä sekavaa ja virheitä löytyy, esim. Black Sabbathin Master of Realityn mainitaan olevan vuodelta 2005, ja Iron Maidenilta kehutaan Piece of Mind -BIISIÄ. No, kai tuosta joitain hyviä levyjäkin löytyy.

Italoproge, mahdollisesti oikeasti hyvää

Kun on progea tullut kuunneltua noin 15 vuotta, niin oli jo aikakin tutustua italoprogeen. Aloitin Premiata Forneria Marconin levyllä Per un amico, joka lienee tuon progen alagenren klassisimpia, ellei klassisin teos. Ja onhan se hyvä. Todella hyvä. Per un amico on vain 35 minuuttia pitkä, biisitkään eivät ole yhtä pitkiä kuin progessa pahimmillaan/parhaimmillaan. Aloitusbiisi Appena un po' on varsinkin soinut paljon, piti laittaa autoonkin kuunneltavaksi.

Storia di un minutoa olen myös kuunnellut, kyseessä on siis PFM:n ensimmäinen levy. Laatutavaraa sekin, 70-luvun tyyliin nämä kaksi levyä ilmestyivät samana vuonna. Kolmoslevyä L'isola di nienteä olen kuunnellut vähemmän, mutta hyvältä vaikuttaa sekin.

Seuraavaksi voisi tutustua Banco del Mutuo Soccorson tuotantoon. Saa nähdä miten paljon italoprogesta lopulta innostun. Ainakin voisi perehtyä niin että osaisi kirjoittaa edes osan yhtyeistä ja levyjennimistä ulkoa..

Knight of Cups, ja muut Terrence Malick -trailerit

Knight of Cupsin traileri ilmestyi jo joku aika sitten, mutta sitä tulee aina välillä katsottua. On se niin hieno. Malickin leffoista eivät kaikki pidä, mutta luulisi tuon kaltaisen trailerin tekevän vaikutuksen sen leffateatterissa näkevään satunnaiseen katsojaan.

Täytyy myöntää, en ollut niitä joihin The Tree of Life -traileri iski heti. Pari katselua ehkä meni, mikä tuntuu oudolta, sillä nyt se on suosikkejani. Knight of Cups toimi itselläni heti, en kyllä osaa sanoa kummasta pidän enemmän. Muuten, YouTuben katsotuin The Tree of Life -traileri on versio, jossa ei ole ollenkaan puhetta. En tiedä mikä sen tarina on, onko kyseessä joku moka, sillä puhuvat suut vaikuttavat oudoilta ilman ääntä..

Malickin paluun jälkeen tekemä leffakolmikko Veteen piirrety viiva/The New World/The Tree of Life on niin mahtava, että niiden jälkeen To the Wonder tuntui oudolta. Siitä eivät tykänneet monet Malick-fanitkaan, joillekin se oli välityö, joidenkin mielestä se tuntui Malickin tekemältä Malick-pastissilta/parodialta. En kyllä sano siitä itse vielä mitään lopullista, sillä olen nähnyt sen vain kerran. En myöskään muista traileristakaan mitään. Mutta toivon, että nyt tulisi taas "suurempi" elokuva, joka tarjoaisi selvästi jotain uutta.

J.R.R. Tolkien - Hobitti

Kun muutama vuosi sitten aloin lukemaan taas enemmän kirjoja, Hobitti oli ensimmäisten joukossa. Olin kuullut että se oli mukava pieni kirja, jonka lukee päivässä. No, kyllä se läpi taisi päivän aikana mennä, mutta mikään ihan lyhyt satu ei ole kyseessä. Tällä toisella lukemisella siihen meni useampi päivä hitaasti nauttien, ja koska en ensimmäisestä lukukerrasta muistanut paljoakaan, niin oli kiva  huomata että kyseessä on ihan eeppinenkin tarina.

Periaatteessa Hobitti oli ensimmäinen Tolkien-kirja itselle. Sillä vaikka Taru sormusten herrasta tuli aloitettua muistaakseni kahteenkin kertaan, niin jostain syystä se jäi kesken. Ja jos jollekin tämä on järkytys, niin voin kertoa että olen lukenut sen sittemmin, ja kyllähän TSH on niin hieno kuin kerrotaan. Itse asiassa jo ennen Hobitin uudelleenlukua minuun iski pieni Tolkien-kuume, Silmarillionin toinen lukukerta oli lähinnä mielessä, mutta myös Taru sormusten herrasta oli ajatuksissa..

Hobitti-kirjasta en siis muistanut paljoa, mutta olen jonkin verran katsonut arvosteluja yms Peter Jacksonin elokuvaversioista, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa, unohduksesta huolimatta.  Pari isoakin spoileria tuli luettua juuri ennen lukemisen aloittamista, mutta eivät ne haitanneet niin paljon, varmasti jos olisi ensimmäinen lukukerta niin asia olisi toisin. Ja kyllä, Jacksonin päätös tehdä kolme leffaa tästä kirjasta on naurettava. Kuten moni on sanonut, Taru sormusten herrasta -trilogia kertoo siitä miten suuri paha yritetään tuhota, Hobitissa tapellaan kullasta. No, aion nuo Hobitti-elokuvat katsoa varmaan joskus, mutta eipä kiirettä. Onhan niitä moni haukkunut..

Tällä kertaa lukemani versio sisälsi Tove Janssonin kuvituksen, joka oli alunperin tarkoitettu Lohikäärmevuori-nimellä suomennettuun versioon. Suomennos oli toki Kersti Juvan. Muistini mukaan ensimmäisellä kerralla lukemani Hobitti oli se ensimmäinen versio, jossa Klonkku suunnilleen antaa sormuksen Bilbolle, sillä tuolloin sormus oli vielä "vain" tavallinen taikasormus.

Hobitti on kiva kirja, ja TSH:n ja Silmarillionin kanssa ne muodostavat loistavan trilogian, jonka jokainen osa on erilainen.

Esittely

The Battle of Epping Forest esittelee levyjä, kirjoja ja leffoja yms, ja välillä saatan kertoilla muustakin. Ei kovin omaperäistä, mutta tarkoituksena on lähinnä olla jatkoa vanhalle Parhaat-blogille, joka siis esitteli parhautta. Tuo linja aiheutti tiettyjä rajoituksia, joten laitoin pystyyn ihan "normaalin" blogin tilalle. Tämän on tarkoitus olla itsenäinen vanhasta, eli saatan esitellä entisestä blogista tuttuja levyjä yms uudelleen. Ehkä voisi sanoa että tämä muistuttaa vanhan blogin "tulipa luettua/katsottua/kuunneltua" -juttuja.

Vanhojakin juttuja saa kommentoida, jos on jotain sanottavaa.