Pari Netflix-suositusta

Netflixistä löytyy (mm.) kaksi vuoden 2013 elokuvaa, joita voin suositella. Enemy ja Rautakaupunki (Out of the Furnace. Molemmat palautuvat mieleen aina välillä, mikä on hienon elokuvan merkki.

Enemy saattaa olla vaikea katsottava, mutta suosittelen silti kokeilemaan, sillä mikään pitkä elokuva ei ole kyseessä. Ja loppu kyllä pudottaa leuan lattiaan. Enemyn tapauksessa ei kannata tietää mitään etukäteen, joten jos tunnelmalliset outoilut kiinnostavat niin kokeile. Out of the Furnace taas on aika perinteinen kostotarina hienoilla näyttelijöillä. Hieno tunnelma ja lopetus tässäkin.

Mutta toisenlaisista elokuvista Netflixistä tuli juuri katsottua Wet Hot American Summer, joka oli juuri niin hieno typerä komedia kuin odotinkin. Siitä on tullut kulttiklassikko, joten se sai Netflixissä prequel-sarjan, jota en ole tosin katsonut. Koska kyseessä on komedia niin samat näyttelijät voivat näytellä yli 10 vuotta myöhemmin samoja hahmoja, vaikka tapahtumat sijoittuvat samaan kesään.

Yksi elokuvan päähahmoista vaikutti tutulta, ja kyseessä oli Michael Showalter. Hän on siis näytteli lyhyeksi jääneessä Stella-sarjassa, kuten myös WHAS:n Michael Ian Black. Stella oli todella hauska sarja, mutta luulen että sen outouteen olisi kyllästynyt nopeasti, jos sitä olisi tehty enemmän. YouTubesta ei löydy enää juuri mitään pätkiä, vain erikseen tehtyjä nettijaksoja.

William Faulkner: Ääni ja vimma

Faulknerista en tiennyt paljoa, ehkä oli mielikuva että hän oli eläessään liian vaikea kirjailija saavuttaakseen suuremman suosion kotimaassaan, vaikka toki arvostettu oli. Kuitenkin tähän asti myös muistin että Barton Fink -elokuvassa esiintyi John Mahoneyn esittämä Faulkner, mutta kyseessä olikin vain häneen perustuva hahmo. Elokuvasta en enää paljoa muista, mutta tuo sen kirjailijahahmo oli kovan luokan alkoholisti. John Mahoney (Frasier-sarjan isä) näyttää kyllä paljon Faulknerilta.

Ääni ja vimma on tietenkin Faulknerin tunnetuin romaani, kun niistä tulee aina aloitettua. Mielenkiintoisesti kirjan alussa on vuonna 1945 kirjoitettu lisäys (kirja ilmestyi alunperin 1929). Yleensä tuon pitäisi kai kuulua loppuun, sillä se paljastaa selvästi mitä monille henkilöille tapahtuu. Mutta täytyy myöntää, että se jollain tavalla paransi lukukokemusta, vaikka yleensä tuollaisia myöhemmin tehtyjä lisäyksiä vierastankin. Ennakkoasenteita toi ehkä tuon Keltainen kirjasto -version kuvaus, jossa mainittiin Äänen ja vimman "käyttävän kaikkia modernin tajunnanvirtaromaanin keinoja". Tuli mieleen että kirjan on tarkoituksella oltava joka lauseessa niin modernia, ja että myöhemmät teokset (muilta kirjailijoilta) olisivat toimivampia ilman tuollaista suurinta modernismi-innoitusta.

Ääni ja vimma  ei ole helppo kirja, mutta se on todella mielenkiintoinen, ja paranee edetessään. Loppupuoli oli suorastaan loistava, ja teki mieli melkein aloittaa kirja uusiksi, jos vaikka alkupuoli tuntuisi selkeämmältä. Ei se mitään vaikeaa tekstiä ollut, tuli vain pidettyä lukemisessa pitkiä taukoja, sitten loppupuoli tuli luettua lyhyessä ajassa.

Tuli taas mieleen, että pidän paljon 1900-luvun alkupuoliskon Amerikkaa kuvaavista teoksista, esimerkiksi John Steinbeckin kirjoista tietenkin. Kultahatun kaltainen rikkaiden kaupunkilaiselämä ei ehkä niin kiinnosta, köyhemmät seudut enemmän. Saa nähdä minkälaisia muut Faulknerit ovat, tämän kirjan perusteella ainakin kiinnostuin.