Tästä kirjasta olisin halunnut kirjoittaa enemmänkin, mutta lukemisesta on jo vähän aikaa, ja tarkoituksena on yleensä tehdä jutut kun kirja on tuoreessa muistissa. Mutta riittänee että kerron Mätämunien muistelmien olevan parhaita lukeamiani omaelämäkertoja. Seppo Heikinheimo oli tunnettu klassisen musiikin kriitikko, mutta kirjasta löytyy myös kieltenopiskelua, pesäpalloa, tykkimiesjuttuja, autoja... Matkatarinoita ja anekdootteja on paljon, ja ruotsinkieltä haukutaan aina kun on mahdollisuus. Pentti Saarikoskikin saa kuulla kunniansa.
Koska en klassista musiikkia juuri tunne, niin suuri osa jutuista menee ohi, mutta sen takia kirjan halusinkin lukea: on mielenkiintoista kuinka hyvin jotkut voivat tuntea tämän osa-alueen. Itselleni on käsittämätöntä että jotkut voivat tuntea kapellimestarit kuultujen näytteiden perusteella, itse olen ylpeä jos rockissa tunnistan soittajan. Vaikkei Heikinheimo mitenkään kauan sitten elänyt, niin kyllähän klassinen tunnettiin ennen paljon paremmin (muistan että Perhe on Pahin -sarjassa perhe kerran kilpaili siitä kuka osaa nimetä eniten kapellimestareita). Ja ilmeisesti myös ihmisten ei ollut silloin mitenkään vaikea opetella useita vieraita kieliä, tätä olen hämmästellyt jos Saarikosken päiväkirjoja lukiessa.
Täytyy kyllä sanoa että olen eri mieltä ihan alusta, jossa Heikinheimo lainaa Sostakovitsin sanoa ja kertoo ettei muistelmien tekijöiden pitäisi viipyä liikaa lapsuustarinoissa, koska lukija odottaa että milloin päästään asiaan. Omasta mielestäni yleensä ne lapsuuden ja nuoruuden tarinat ovat niitä kiinnostavimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti