William Faulkneria ja kirjoja muutenkin

Olin lukenut viime vuoden puolella Faulkerin Äänen ja vimman, ja vaikka pidin siitä, en tarttunut heti toiseen kirjailijan teokseen. Taisi olla että myöhemmin luin Stephen Kingin kirjaa Kirjoittamisesta (joka siis on Kingin opas aloitteleville kirjailijoille), ja tuossa teoksessa King kehui Faulkneria (ja monia muitakin). Päätin sitten jatkaa herraan tutustumista.

Seuraava kirja oli Kun tein kuolemaa, jonka tiesin jonkinlaiseksi klassikoksi. Ja todella hyvä se olikin, eikä mikään vaikealukuinen. Äänen ja vimman tyyliin kertoja vaihtelee, mutta paljon tiheämpään tahtiin. Tämä versio oli taas niitä jonka kansissa ja esipuheessa paljastettiin vaikka mitä, enkä taaskaan malttanut olla lukematta näitä selostuksia etukäteen. Ehkä sen ansiosta tarina oli suht selvä.

No, tuosta kirjasta innostuneena selailin kirjastossa hyllyä Faulknerin kohdalta, ja mietin mikä olisi hyvä seuraava teos. Meinasin jo valita Villipalmut, mutta päätin kävellä kotiin tekemään lisää tutkimustyötä. Internet osasi kertoa että Liekehtivä elokuu olisi hyvä valinta, Oudosti kirja oli varaston puolella, vaikka käsittääkseni klassikko onkin. No, opusta odotellessa huomasin ihan toisessa osastossa kirjan Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Siinä kaikenmaailman ihmiset kertovat heille tärkeistä Keltaisen kirjaston kirjoista. Päätin lukaista tuon kirjan ensin. Äänen ja vimman lisäksi Faulknerilta mainittiin Villipalmut, ja jälleen juoni selostettiin tarkasti. Mukava teos kuitenkin, josta saattaa löytää vielä lisälukemista.

No, Liekehtivä elokuu tuli sitten aloitettua. Viime aikoina lukeminen on sujunut kyllä varsin hitaasti, ja tässäkin meni ties kuinka kauan. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa että kyseessä on todella mahtava kirja. Kuin jokin Steinbeck-eepos tyyliin Eedenistä itään. Siinäkin mielessä että Liekehtivää elokuuta ei voi sanoa vaikeaksi, vaan se koukuttaa Eedenin tapaan. Joe Christmasin tarina on hieno ja loppupuolella eräs tohtori on suorastaan pahuuden ruumillistuma siinä missä Cathy Ames, vaikka hänelle omistetaan vain pieni osa sivumäärästä.

Faulknerista vielä sen verran että joku aika sitten Nelonen esitti hänen viimeiseen kirjaansa perustuvan elokuvan Veijarit. En katsonut enkä tallentanut, mutta kiintoisaa että Nelonen esittää välillä tuollaisiakin 60-luvun elokuvia. Samana päivänä myös Kutonen esitti myös -68 tehdyn vähemmän tunnetun Brandoe-elokuvan.

No, Faulknerista voisi pitää pienen tauon, mutta seuraavaksi häneltä voisi lukea sen Villipalmut tai Absalom, Absalom. Mutta nyt aloitin ensimmäisen Lee Childin Jack Reacher -kirjan. Sillä kesällähän kuuluu lukea jotain kevyempää. Ja mukavaa luettavaa tämä Tappotahti onkin. Melkein jokainen luku päättyy suureen paljastukseen, mutta ei tuollainen "halpa" lukijan koukuttaminen oikeastaan häiritse. Olin siihen tottunut jo kun luin Dan Brownin Murtumattoman linnakkeen.

Olin nähnyt jo aiemmin sen vuoden 2012 Jack Reacher -elokuvan (joka ei perustu tähän tarinaan). Ja keksin alkaa lukea kirjoja kun uudesta elokuvasta julkaistiin traileri. Kaipa ensimmäinen loppujen lopuksi teki tarpeeksi rahaa, että jatkoa kannatti tehdä. Se elokuvahan on oikein hyvä, mutta ymmärtäähän niitä jotka järkyttyivät kun 190 senttistä korstoa näyttelemään valittiin Tom Cruise..